Tammikuussa kaivataan kevättä. Huhtikuussa kaivataan lämpöä. Heinäkuussa valitetaan helteistä. Marraskuussa valitetaan pimeydestä. Mutta huomaatko: juuri kun sää alkaa kyllästyttää, se muuttuu? Tapahtuu vuodenajat. Tapahtuu luonto.
Järvessä kasvaa vesikasveja, metsässä on risuja ja siitepöly värjää puutarhakalusteet keltaiseksi. Hyttyset inisevät, routa hajottaa tien, hanhet valtaavat pellot ja leväkin kukkii.
Luontosuhteeni on vahva ja kunnioittava, mutta toisinaan se myös haastaa minua. Se nimittäin sisältää jatkuvaa neuvottelua siitä, kuinka paljon luontoa olen valmis hyväksymään.
Rakastan mökkirantani maisemaa, mutta ärsyynnyn hyttysistä mökkikuistilla. Rakastan metsissä samoilua, mutta saan inhonpuistatuksia punkeista ja hirvikärpäsistä.
Luonto omalla pihalla
Työssäni olen lukenut palautteita, joissa yhden ihmisen hyttyset ovat vesikasvillisuutta ja toiselle hirvikärpäsahdistuksen kaltaista mielipahaa aiheuttaa sotkuinen metsänpohja. Samaan aikaan pidämme itseämme luontoihmisinä – olemmehan suomalaisia ja syntyneet pohjoisen havumetsiin.
Luonto on ihanaa – paitsi silloin, kun vesikasvillisuus häiritsee uintinautintoa, tai silloin, kun kevään routa käy keskustelua tiehoitokunnan kanssa. Luonto on siis ihanaa paitsi silloin, kun se tulee omalle tontille väärällä tavalla. Koemme luonnon ongelmana, kun se ei noudata omaa käsitystämme siitä, millainen luonnon pitäisi olla.
Mutta entäpä jos luonto ei olekaan maisema, jota katsomme, vaan maailma, johon kuulumme? Luonto on jatkuvassa liikkeessä: se muuttuu lyhyillä ja pitkillä aikaväleillä. Entäpä jos osaisimme antaa luonnolle itseisarvon ja hyväksyisimme sen sellaisena kuin se on – risukasoineen, vesikasveineen, hyönteisineen ja vuodenaikoineen?
Tämä ei ole hyökkäys ketään vastaan. Minähän kuulun itse samaan porukkaan. Rakastan metsiä, mutta inhoan hirvikärpäsiä. Näen niityillä elämää, mutten halua nyppiä sitä elämää pinseteillä irti nilkastani. Haluan kuvata metsää, mutta samalla haluan pysyä mahdollisimman kaukana hämähäkinseiteistä. En siis kirjoita tätä luontosuhteen ulkopuolisena tarkkailijana. Kirjoitan sitä tasavertaisena kokijana.
Kaunis, hyödyllinen vai itsessään arvokas?
Mutta jos ihmisellä on vahva luontosuhde ja jos me olemme osa luontoa, mitä se oikeasti tarkoittaa?
Voisimmeko hyväksyä sen, että vesikasvillisuus ei ole häiriö, vaan osa järveä? Voisimmeko elää sovussa hirvikärpäsen kanssa? Voisimmeko hidastaa autoillamme ja tunnustaa, että routa on vahvempi kuin meidän tiemme?
Ehkä luontosuhdettamme ei lopulta voikaan mitata sillä, kuinka paljon rakastamme luontoa silloin, kun se on kaunis tai meille hyödyllinen, vaan sillä, miten me suhtaudumme siihen silloin, kun se on oma itsensä.