Käydessäni syyskuun alkupuolikkaalla mökillä, otin kuvia myös mukanani reissanneesta koirastamme. Karpo on nuorempi suomenlapinkoiristamme, joskin pappaiässä sekin alkaa jo olla.
Oulujärven maisemissa koiran kuvaaminen on lähes aina yhtä iloa, koska maisemat ovat yhtä tärkeä osa kuvaa kuin kuvauskohdekin ja Oulujärvi tarjoaa upeat puitteet luonnossa kuvaamiselle. Tunnen joka kerran pientä ylpeyttä taidoistani (vaikka niitä normioloissa vähättelenkin), kun olen onnistunut ottamaan kivan koirakuvan.
Voisin istua tuossa rannassa ja tuijottaa hetki ja tovi toisensa perään järvelle kuunnellen veden ääniä ja joutsenen yksinäistä huutoa. Kun katseeni sivelee maisemaa ja hakee horisonttia, voin ottaa kaikilla aisteillani tyyneyden, rauhan vastaan.
Tuuli riepotteli ikkunan ulkopuolella havunneulasta. Se roikkui kiinni seitinpätkässä – puusta. Sen pyörivässä tanssissa oli jotakin hypnoottista.
Järvellä kävi tuuli. Se oli vähitellen yltynyt. Aaltojen käynti oli juoksua kohti rantaa. Osa niistä murtui ennen rantaviivaa – hajosi pieniksi pärskeiksi pintaa hipovaa kiveä vasten.
Tämä on minun maisemani Tätä maisemaa haluan halata
hengittää
Tähän maisemaan haluan palata, kun sieluani särkee
Tämä on minun maisemani Tämä on minun maisemani.
Joutsen huusi järvellä. Se kuulosti yksinäiseltä, hätääntyneeltä. Aivan kuin se olisi etsinyt jotakin – pysähtynyt hetkeksi rantaani odottamaan, vastataanko sen kutsuun.
Kukaan ei vastannut. Kukaan ei tullut. Yksin se jatkoi matkaansa yksinäinen huutonsa mukanaan. Suru jäi kaihertamaan sisälleni. Olisinpa voinut lohduttaa tuota suurta valkeaa lintua, ottaa sen hädän pois.
Joutsenen huuto kaikui heti aamusta sumuisen niemenkärjen takaa. Aurinko punoi kultaista siltaansa järven väreilevään pintaan. Valo siivilöityi ilmassa väreilevistä kastepisaroista.
Kuinka kaunis aamu voikaan olla? Kuinka lempeästi se voikaan kutsua uuteen päivään?
Aamun aurinko vaihtui iltapäivän vuolaaseen itkuun. Sadepilvet varjostivat taivaan mökin yllä ja vähitellen sade sumensi horisontin järvenselällä. Lintujen äänet olivat vaihtuneet sateen huminaan peltikatolla.
Kosteus työntyi paidan alle. Hupparini oli kastunut juostessani polkua vessalle ja takaisin. Vaikka olin ollut jo tovin sisällä, tunsin yhä kylmien vesipisaroiden jättämät juovat niskassani.
Sisälläni myllersi levottomuus. Ulkoisesti olin rauhallinen, mutta tuntui siltä, että koko ajan pitäisi pysyä liikkeessä. Aivan kuin elimistöni olisi ollut edelleen hätätilassa, enkä osannut sitä rauhoittaa.
Kun tekeminen loppui, levottomuus saapui. Aina. Se tuntui fyysisenä väreilynä kehossa – epämukavuutena, joka huusi toimintaa.
Järveä leikkaava kuunsilta oli kaunis. Se sai järven näyttämään maagiselta. Aivan kuin olisin ollut osa jotakin rakastamistani fantasiamaailmoista – Jäätuulen laaksoa, Skyrimiä, Keskimaata – jotakin mystistä ja kaunista ja lumoavaa.
Kävelin aamulla rantaan katsomaan, kuinka rantahiekalle pirstoutuvat aallot nostivat auringon horisontin yläpuolelle. Aurinko paloi kultaisena ja punertavana vielä unisiin silmiini. Aamuhetken taika oli voimakas.
Aallokon pienet vaahtopäät sukeltelivat kuin elämästään nauttiva vedenväki. Saatoin kuvitella vedenneidot nauramassa aallonharjoilla. Järvi kutsui minuakin leikkeihinsä, mutta tiesin kokeilemattakin veden olevan liian kylmää.
Mökkiviikon loppupuolella sisäinen maailmani oli alkanut tyyntyä. Oulujärvi aaltoili tauotta auringon ja kuun vuorotellessa taivaalla, mutta minä koin rauhaa. Aistieni saama lepo oli helpottanut oloani, eikä kukaan ollut vaatinut minulta moneen päivään mitään. Olin saanut vain olla – olla minä minun rannassani.
Tätä sisimpäni on janonnut Tätä kohti hädissään kulkenut Tänne, tähän rantaan johon minuuteni on juurtunut
Sieluni hätätilta on tuskaansa huutanut Olen hiljaisuudessa kipua kuullut ja vihdoin siihen vastannut
Tähän tunteeseeni olen tarttunut Tähän olotilaan hoitoa etsinyt Tänne, tähän rantaan olen itseni uudelleen synnyttänyt
Sydämeni hätätila on tuskaansa huutanut Olen täällä hiljaa itseeni tutustunut ja omat tarpeeni tunnustanut
