Käydessäni syyskuun alkupuolikkaalla mökillä, otin kuvia myös mukanani reissanneesta koirastamme. Karpo on nuorempi suomenlapinkoiristamme, joskin pappaiässä sekin alkaa jo olla.
Oulujärven maisemissa koiran kuvaaminen on lähes aina yhtä iloa, koska maisemat ovat yhtä tärkeä osa kuvaa kuin kuvauskohdekin ja Oulujärvi tarjoaa upeat puitteet luonnossa kuvaamiselle. Tunnen joka kerran pientä ylpeyttä taidoistani (vaikka niitä normioloissa vähättelenkin), kun olen onnistunut ottamaan kivan koirakuvan.
Voisin istua tuossa rannassa ja tuijottaa hetki ja tovi toisensa perään järvelle kuunnellen veden ääniä ja joutsenen yksinäistä huutoa. Kun katseeni sivelee maisemaa ja hakee horisonttia, voin ottaa kaikilla aisteillani tyyneyden, rauhan vastaan.
Tuuli riepotteli ikkunan ulkopuolella havunneulasta. Se roikkui kiinni seitinpätkässä – puusta. Sen pyörivässä tanssissa oli jotakin hypnoottista.
Järvellä kävi tuuli. Se oli vähitellen yltynyt. Aaltojen käynti oli juoksua kohti rantaa. Osa niistä murtui ennen rantaviivaa – hajosi pieniksi pärskeiksi pintaa hipovaa kiveä vasten.
Tämä on minun maisemani Tätä maisemaa haluan halata
hengittää
Tähän maisemaan haluan palata, kun sieluani särkee
Tämä on minun maisemani Tämä on minun maisemani.
Joutsen huusi järvellä. Se kuulosti yksinäiseltä, hätääntyneeltä. Aivan kuin se olisi etsinyt jotakin – pysähtynyt hetkeksi rantaani odottamaan, vastataanko sen kutsuun.
Kukaan ei vastannut. Kukaan ei tullut. Yksin se jatkoi matkaansa yksinäinen huutonsa mukanaan. Suru jäi kaihertamaan sisälleni. Olisinpa voinut lohduttaa tuota suurta valkeaa lintua, ottaa sen hädän pois.
Joutsenen huuto kaikui heti aamusta sumuisen niemenkärjen takaa. Aurinko punoi kultaista siltaansa järven väreilevään pintaan. Valo siivilöityi ilmassa väreilevistä kastepisaroista.
Kuinka kaunis aamu voikaan olla? Kuinka lempeästi se voikaan kutsua uuteen päivään?
Aamun aurinko vaihtui iltapäivän vuolaaseen itkuun. Sadepilvet varjostivat taivaan mökin yllä ja vähitellen sade sumensi horisontin järvenselällä. Lintujen äänet olivat vaihtuneet sateen huminaan peltikatolla.
Kosteus työntyi paidan alle. Hupparini oli kastunut juostessani polkua vessalle ja takaisin. Vaikka olin ollut jo tovin sisällä, tunsin yhä kylmien vesipisaroiden jättämät juovat niskassani.
Sisälläni myllersi levottomuus. Ulkoisesti olin rauhallinen, mutta tuntui siltä, että koko ajan pitäisi pysyä liikkeessä. Aivan kuin elimistöni olisi ollut edelleen hätätilassa, enkä osannut sitä rauhoittaa.
Kun tekeminen loppui, levottomuus saapui. Aina. Se tuntui fyysisenä väreilynä kehossa – epämukavuutena, joka huusi toimintaa.
Järveä leikkaava kuunsilta oli kaunis. Se sai järven näyttämään maagiselta. Aivan kuin olisin ollut osa jotakin rakastamistani fantasiamaailmoista – Jäätuulen laaksoa, Skyrimiä, Keskimaata – jotakin mystistä ja kaunista ja lumoavaa.
Kävelin aamulla rantaan katsomaan, kuinka rantahiekalle pirstoutuvat aallot nostivat auringon horisontin yläpuolelle. Aurinko paloi kultaisena ja punertavana vielä unisiin silmiini. Aamuhetken taika oli voimakas.
Aallokon pienet vaahtopäät sukeltelivat kuin elämästään nauttiva vedenväki. Saatoin kuvitella vedenneidot nauramassa aallonharjoilla. Järvi kutsui minuakin leikkeihinsä, mutta tiesin kokeilemattakin veden olevan liian kylmää.
Mökkiviikon loppupuolella sisäinen maailmani oli alkanut tyyntyä. Oulujärvi aaltoili tauotta auringon ja kuun vuorotellessa taivaalla, mutta minä koin rauhaa. Aistieni saama lepo oli helpottanut oloani, eikä kukaan ollut vaatinut minulta moneen päivään mitään. Olin saanut vain olla – olla minä minun rannassani.
Tätä sisimpäni on janonnut Tätä kohti hädissään kulkenut Tänne, tähän rantaan johon minuuteni on juurtunut
Sieluni hätätilta on tuskaansa huutanut Olen hiljaisuudessa kipua kuullut ja vihdoin siihen vastannut
Tähän tunteeseeni olen tarttunut Tähän olotilaan hoitoa etsinyt Tänne, tähän rantaan olen itseni uudelleen synnyttänyt
Sydämeni hätätila on tuskaansa huutanut Olen täällä hiljaa itseeni tutustunut ja omat tarpeeni tunnustanut
Valkovuokot mun polkuani reunustaa, kun kuljen paljaan oksiston alla täällä. Käpälää alkaa jo hieman väsyttää, vaikka matkaa teen näin kauniilla säällä.
Joskus ja aina toisinaan täytyy männynjuuressa levähtää, nojata selkä vanhaa kaarnaa vasten, lähteä matkaan satujen lasten.
Uni saa tulla, viedä mennessään. Sen jälkeen jaksan taas tassuttaa läpi keväisen metsän uuteen leikkiin, aivan uudenlaiseen seikkailuun.
Aivan kuin olisin käynyt toisessa todellisuudessa, jossakin toisessa elämässä. Siltä tämänpäiväinen irtiotto ruuhkavuosiarjesta todella tuntui, kun pääsin päiväretkelle valkovuokkometsään Ramsholmeniin.
Viileä ilma ei pitänyt kanssaulkoilijoita pois poluilta, muttei se myöskään onnistunut häätämään lintujen riemullista laulua. Se ei onnistunut puhaltamaan aurinkoa sammuksiin, eikä se saanut kevätkukkijoita sulkeutumaan sykkyrälle.
Itse asiassa se tuntui raikkaalta. Se teki ilmasta kevyen hengittää, askelesta riemukkaan ja mielestä kirkkaan.
Se oli juuri sitä, mitä työystävän, valkovuokkojen ja lapsettoman hetken lisäksi juuri tänään tarvitsin.
Päivä oli juuri sitä, mitä mielenterveyteni tarvitsi.
Puhdasta, herkkää, haurasta Luonnon alastomuutta Älä kosketa! Älä riko tätä hetkeä – hetken vaitonaista kauneutta
Olen katsonut ikkunan läpi heräävää kevättä. Olen kuunnellut vähitellen vihertyvän nurmen huokailua. Olen sormenpäälläni sipaissut sinivuokon terälehteä ja kuullut, kuinka se helähtää kevättä.
En ole aina ollut kevätihminen. Joskus oli aika, jona kevät tuntui raskaalta ylämäeltä kohti kesää. Väsyin alkuvuodesta ja uuvuin ennen kesäkuuta. Nykyään tilanne on toinen. Rakastan heräävää luontoa ja auringonsäteiden kirjomia hiirenkorvia, niitä kevään ensivihreän värisiä, ja odotan, että saan työntää omakotitaloni pihalla sormeni puutarhamultaan.
Pienen lapsen äitinä olen tänä keväänä joutunut ihmettelemään kasvien lisäksi tuiki tavallisia muurahaisia ja vastenmielisiä hämähäkkejä. Melko onnistuneesti olen väistänyt inhonväristykseni ja kurottunut tarkastelemaan lähemmin kahdeksanjalkaisiakin. Haluanhan opettaa lapseni rakastamaan luontoa.
Oliko tuo keiju? kysyt kiihkoa kuiskauksessasi Kurkistat terälehden takaa kukinnon syliin Pörröistä ja pölisevää – mehiläinen on aivan riemuissaan On kevät!
Olen nuuhkinut luontoa ja kuunnellut sen keväistä kasvua. Olen sukeltanut auringosta varjoon, katsonut valoon ja pimeään. Olen tarkkaillut liikettä ja elämää, jota uusi kasvukausi tuo tullessaan. Olen nauttinut jokaisesta luontohetkestä.
Haluaisin kovasti pitää omaa blogia. Valokuvausblogia. Ongelmanani on ollut saamattomuus: en ole innostunut sen enempää ropeltamaan kameraani kuin WordPressin hallintapaneelia. Nyt päätin yrittää tarttua jonkinlaisen härän jonkinlaisiin sarviin.
Mitä tulee tähän ensimmäiseen blogipostaukseen – kirjoitan tätä puhtaasti siksi, että saan ulkoasusuunnittelun tueksi jotakin sisältöä. Näpytän siis puhtaasti lämpimikseni olematta ollenkaan varma siitä, saako tämä tarinointini ikinä jatkoa.
Jos saa, olen ylpeä itsestäni. Jos ei saa, olen ylpeä itsestäni.
Ohessa muutama ottamani luontokuva – näin kokeelliseksi demonstraatioksi.
