Rakastan puita – yksittäisinä puina ja kokonaisina metsinä. Rakastan valoa, joka siivilöityy oksien läpi, kahinaa lehvästössä, ruskean, harmaan, vihreän, keltaisen ja punaisen sävyjä. Normaalisti muurahaisia vilistävä hermostoni rauhoittuu, kun voin pysähtyä kuuntelemaan ääniä, joista ihmisen biologia rakentuu.
Metsässä huomaan usein ajattelevani, että olen oikeastaan aika pieni, eikä minun tarvitse pyrkiä yhtään suurempaan. Minun ei tarvitse ratkaista mitään. Minun ei tarvitse kehittää itseäni. Minun ei tarvitse olla kukaan muu kuin minä. Riittää, että olen olemassa samaan tapaan kuin metsän männyt: hengitän, kuuntelen ja otan vastaan.
Ehkä se on pohjimmiltaan se syy, miksi palaan metsään kerta toisensa jälkeen. Puiden joukossa mittakaava muuttuu. Ne ovat nähneet enemmän ajan käyskentelyä kuin minä koskaan ehdin nähdä. Niillä ei ole kiire, eivätkä ne tavoittele seuraavaa vuodenaikaa. Ne eivät murehdi sitä, ovatko ne kasvaneet riittävästi tai pitäisikö niiden olla jotakin muuta kuin ovat.
Puut vain seisovat siinä, omalla paikallaan. Ne ottavat suuremmin hätkähtämättä vastaan sen, mitä tulee, ja jatkavat kasvamistaan.
Ihmisenä käytän valtavan määrän energiaa pohtimalla omaa olemistani. Vertaan itseäni muihin, ja vertaan itseäni siihen, mitä olen joskus ollut, ja siihen, mitä minun ehkä pitäisi olla tulevaisuudessa. Metsässä noilla pohdinnoilla ei ole merkitystä. Puut eivät kysy minulta, kuka tai millainen olen. Ne eivät ole kiinnostuneita saavutuksistani, virheistäni tai keskeneräisyydestäni.
Metsässä saan vain olla – juuri siinä hetkessä, ympäristöön maadoittuneena ja aistit suunnattuna siihen, millaista elämä on silloin, kun se ei yritä olla mitään muuta.
Vastaa