Olen aina pitänyt puista – nuorempana ihastelin lähinnä pihlajaa, mutta myös tammea ja haapaa. Mitä enemmän olen kasvattanut omia vuosirenkaitani, sitä enemmän olen kuitenkin alkanut arvostaa havupuita: erityisesti mäntyä ja katajaa.
Nuorena olin ehkä herkkyyttäni ja epävarmuuttani harallaan moneen suuntaan, kuten pihlaja, mutta vanhemmiten olen löytänyt oman ääneni ja oman tapani olla, kuten havupuut, jotka vain ovat, vaikka ympärillä tapahtuu vuodenajat, sääilmiöt ja ihmiskunta. En tiedä, milloin aloin katsoa havupuita eri tavalla. En osaa sanoa, mikä sai männyn tuntumaan minun puultani. Ehkä vain juurruin itse ja aloin katsoa asioita eri tavalla.
Taloni pihalla seisoo mänty, joka on nähnyt talossani ennen minua asuneet sukupolvet. Se kertoo olemisellaan, että tämä on ennen kaikkea sen paikka. Sama mänty antaa kuitenkin tilaa leikkiville lapsille, puutarhaansa hoitaville asukkaille ja pihalla juokseville koirille. Se ei vaadi yli sen, mitä se tarvitsee.
Mänty on itsenäinen puu. Se seisoo paikallaan ja hyväksyy naapurinsa, mutta ei menetä itseään muille. Se muuttuu ajassa, mutta pysyy mäntynä. Sen ulkokuori hohtaa punertavana auringossa, erottuu värinä sateen harmaudessa ja tuo elämän talven valkeaan maisemaan.
Pihallani kasvaa myös pihlaja. Se kasvaa ihan luonnostaan, mutta olen istuttanut sille kaksi kaveria. Kesän alussa pihlajankukat levittävät pihalleni tuoksua, joka muistuttaa yhtä aikaa lapsuudesta, nuoruudesta ja elämisestä tässä hetkessä. Tuoksu pysäyttää minut joka kerran – ihan joka vuosi.
Katajakin minulla on. Yhden istutetun pelastin vanhasta pihagrillistä siirtämällä sen maahan. Sitä katajaa lannoitan joka vuosi, jotta se kasvaisi tuuheaksi ja vahvaksi takapihani keisariksi. Luulen nimittäin, että ilman lannoitusta se saattaisi protestoida puutarhamaatani.
Katajan tuoksu on hyvä – nuuhkin sitä mielelläni. Sen neulaset ovat pisteliäitä, kuten toisinaan minäkin. Se on hyvä suoja maailmaa vastaan, vaikka joskus se saattaa jättää hieman yksinäiseksi.
Tonttini on kallioinen, eikä tammi viihtyisi täällä kovin hyvin. Se ei saisi ulotettua juuriaan riittävän syvälle, ja ehkä se olisi hieman arvokaskin ollakseen minun puuni – ollakseen yhdenkään ihmisen puu.
Tammen hiljainen vakaus ja vuosisatoja kestävä elämä kannattelevat niin monia tarinoita, ettei yksi ihmiselämä kykenisi ottamaan sitä vastaan.
Haapaa olen harkinnut. Se voisi sopia tontin etureunaan. Haavassa on jotakin äärettömän herkkää, ja herkkyyteen minun on helppo samaistua. Haapaa katsoessa ymmärtää, miksi suomalaisen suuhun on sopinut sanoa ”värisee kuin haavanlehti”. Minä värisen aika usein.
Mutta vaikka olen herkkä ja värisen usein, silti sieluni puu on tällä hetkellä mänty. Olen kasvattanut juuriani, olen juurtunut. Olen alkanut löytää itseni, ja se on minusta melko lohdullista – värisemisestä huolimatta. Minä saan väristä, ja mänty on niissä hetkissä selkänojani.
